Kaunis Karjala -reaktioni

Paxin karjalanmatka on nyt takana, ihanaa oli. Reissussa seurailtiin luovutetun alueen rajoja (lukuun ottamatta pohjoisempia Suomineidon selkäreppua ja toista käsivartta), vaikkakaan ei aivan orjallisesti. Reitti kulki Viipurista Koivistolle ja Terijoelle, Kivennavan ja Raudun kautta Käkisalmeen, Sortavalan kautta Salmeen, ja sieltä Impilahti-pysähdyksen jälkeen jatkettiin takaisin Suomen puolelle. Yksi kohokohta oli Konevitsan luostarialue ihanine munkkeineen. Osa meistä kävi pussaamassa aitoa Jumalanäiti-ikonia, joka saapui Konevitsaan juuri sopivasti vierailumme kunniaksi.

Karjalassa on kaunista. Kuluneet ja mutkaiset tiet tuntuvat romanttisilta, ainakin silloin kun ne eivät tunnu takapuolessa. Kaupungit ja kylät ovat huonokuntoisuudessaan viehättäviä. Jopa neuvostoliittolaisessa kerrostalomaisemassa silmä tavallaan lepää, onhan se jotain ihan muuta.

Jos minun pitäisi sanoa mieleenpainuvin nähtävyys, valitsisin huvilaraunion, jonne meidät Terijoella opastettiin. Talo oli vanhentunut arvokkaasti. Siellä me matkalaiset kirmailimme kameroinemme ja ihastelimme rikkonaisuutta.


Rauniot eivät olleet ainoita paikkoja, joissa ikä ja vanhuus olivat läsnä. Monissa kylissä ja kaupungeissa meitä suretti epäilys siitä, että mikäli luovutettu alue olisi jäänyt Suomelle, olisimme ehtineet viimeistään 60-luvulla purkaa kaiken sen kauniin ja viehättävän, josta Karjalassa nyt nautimme.

Kuten sanottu, matkalla oli ihanaa. Siitä huolimatta tunsin kummallista riemua, kun selvisimme Venäjän tullista Suomen puolelle.